nyyh
maanantai 26. toukokuuta 2014
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Pakkopullaa
Pakkopullaa
Onko niin sanottu pakkoruotsi
pakkopullaa vai onko asiasta keskusteleminen sitä itseään?
Ruotsin kielen yksinkertaisuus ja helppous meille muihin kieliin
verrattuna on päivänselvää. Kuitenkin tuntuu, että ilmiselvälle asialle on
annettu negatiivinen varjostus. ”Meidän on pakko
opiskella pakkoruotsia.”
Lainaten pakollisen ruotsin
puolestapuhujaa Juha Itkosta, ”Miksi itsestään selvästä vahvuudesta väännetään
yhteiskunnallista ongelmaa.”
Nykypäivän lukiolaista haastatellessani kysyin mielipidettä, pitääkö hän
ruotsin tunnille menoa ajanhukkana, vastaus oli selvä ei jonka kera lausahdus, ”Ei matikan tunnille kukaan minua pakota
menemään, en enää eroa miksi joku pakottaisi ruotsinkaan. Ruotsinopiskelu on
itsestäänselvyys, elän kaksikielisessä maassa, niin onhan se hyvä molempia
kieliä osata.”
Suomen kaksikielisyys on ehdoton rikkaus. Maassamme on
merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, joka opiskelee suomea, me opiskellemme
ruotsia. Missä lienee asian epäselvyys?
Jos kyseessä olisi jonkun muun pakollisen aineen vapaaehtoistuminen,
koko keskustelua pidettäisiin absurdina.
Vaikkakin ruotsin näkyvyys on pieni, niin on se silti läsnä,
niin sen kuuluu olla.
Nuoria yllytetään olemaan pitämättä ruotsista, ennen heidän
ensimmäistä oppituntiaankaan. Pelkkä termi luo tämän negatiivisen painon.
Pakkoruotsia ei ollut ennen kuin pakkoruotsista alettiin puhua.
Keskustelua ruotsin vapaaehtoisuudesta olisi helpompi käydä,
jos sitä käytäisiin avoimessa ilmapiirissä. Nyt ilmassa on vain jyrkkiä,
puolesta tai vastaan mielipiteitä.
Toistaen itseäni, miksi vääntää kadehdittavasta
rikkaudestamme, kahdesta kielestä yhdessä maassa. Toinen kielistä outo ja
omamme, toinen ovet avaava Pohjoismaihin ja muualle maailmaan.
Pakkoruotsia vastaan ja kansanaloitteen takana olevien
ihannekuva maastamme näyttää olevan yksikielinen, ja muista kulttuurisista
vaikutteista puhdistettu, enemmistön valtaa pitävä yhteiskunta jossa vähemmistöt
vain viheltävät taustalla.
On kuitenkin virhe luulla, että pakkoruotsissa olisi
kyse vähemmistön oikeuksista kun asia todellisuudessa on päinvastainen.
Pakkoruotsin tuovat mahdollisuudet ovat korvaamattomia.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Miten nyrjäyttää nilkkansa ja päästä uutisiin
Miten nyrjäyttää nilkkansa ja päästä uutisiin
Linnanjuhlat
tänä vuonna poikkeuksellisesti pidettiin Tampereella, meidän iloksemme voisi
sanoa. Ikävä kyllä, tänäkään vuonna ikävyyksiltä ei vältytty. Itse asiassa,
varsinkin paikallisten mieleen taisi jäädä enemmän mellakointi, kuin säkenöivät
juhla-asut. Sanonta ”Julkisuus on aina hyvästä” – ei taida tässä tilanteessa
päteä, elleivät paikalliset halua tulla muistetuiksi mellakoitsijoina.
6.12 klo 18.00
jälkeen Tampere-talon ja keskustan lähettyville alkoi kerääntyä massoittain
ihmisiä. Nämä noin kaksisataa mielenosoittajaa olivat tulleet osoittamaan
mieltään kuinka juhlat maksetaan heidän verorahoillaan ja että miten väärin kyseinen
asia on.
Poliisin käyttämä väkivallan määrä mielenosoittajia vastaan on herättänyt huomiota. Tosin asianomaiset ovat varmasti mielissään. Nyt näitä nippusiteistä jääneitä
ruhjeita voidaan sitten vielä hieman varttuneempina ihmetellä, ja muistella miten päästiinkään uutisiin.
Mikä meni
pieleen? Oliko kyse Linnanjuhlien kehnoista turvajärjestelyistä vai oliko
kysymys vain kotikasvatuksen puutteesta? Jälkimmäinen argumentti on ehdoton oikea
vastaus.
Mellakoinnin aikaansaannos oli vain vaurioita kaupungille, ja näiden
ihmispolojen nyrjähtäneitä nilkkoja ja heidän pahaa mieltään, kun jäi liian
monta rikkumatonta ikkunaa. Herääkin kysymys, että miten yhden asianomaisen
nuorukaisen kommentti ”Tehtiin mitä piti”
liittyy asiaan mitenkään. Hänen kommenttinsa olisi erinomainen ilmaus jos
heidän tavoitteenansa olisi ollut antaa kaupungille
katumusiikin iloa rumpujen pärinällä. Ikävä kyllä mukanaan he toivat
Tampereelle negatiivista mainetta juhlien järjestäjäkaupungin luoman hyvän
julkisuuden rinnalle. Tässä tilanteessa lause, Julkisuus on aina hyvästä, ei ehkä enää pidä paikkaansa.
Mainittakoon
vielä ihmispoloinen joka mainostaa jääneensä hevosen ilkeään käsittelyyn. Ehkä
jälleen kotona olisi pitänyt opettaa olla seisomatta hevosen tiellä, kun tämä
ohitsesi kävelee. Näin olisi säästetty sairaanhoitajat taas yhdeltä
nyrjähtäneeltä nilkalta. Tosin nyt tämäkin ”ei niin lupaava” rumpalikin sai
hetkensä julkisuudessa, Mies joka jäi
itsenäisyyspäivän kunniaksi hevosen alle.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Leijonasydän arvostelu
Voittaako rakkaus vai periaate?
Dome Karukosken uusin, ja tähän mennessä ehdottomasti parhain elokuva,
Leijonasydän, kertoo pohjimmiltaan herkästä, uusnatsiporukan johtohahmosta.
Uusnatsismin lumoava Teppo ajautuu ristiriitoihin rakastuttuaan. Miten suhtautua uuden avovaimon tummaihoiseen
poikaan, ja miten poika suhtautuu uusnatsi isäpuoleensa ja tämän samaa aatetta
vielä voimakkaammin kannattavaan veljeen? Leijonasydän kertoo suvaitsevuudesta, mutta
ennen kaikkea sen teema sisältyy elokuvan päähenkilön, Tepon ilmaisemaan
lauseeseen. ”Se mitä mä olen ja kannatan tiivistyy yhteen asiaan, ja se on
kunnia.”
Elokuvan päähenkilöä,
työtöntä ja rikostaustaista sossupummia, Teppoa näyttelevä Peter Franzen
loistaa ennen kuulumattomasti roolissaan. Ilman Franzenia Leijonasydän ei
yksinkertaisesti toimisi näin hyvin. Unohtamatta kuitenkaan Jasper Pääkkösen
taidonnäyttöä Tepon veljenä, joka jälleen vie näyttelijänlahjansa uudelle
asteelle. Ikävä kyllä Tepon avovaimoa näyttelevän Laura Birnin roolisuoritus ei
jää mieleenpainuvaksi.
Leijonasydämessä kukoistava suomen natsimenneisyys on vaiettu
aihe, ja syystäkin. Elokuvassa kuulijan korvaa kirpaisee useasti
uusnatsiporukan käyttämä lause, ”Valkoisen Suomen puolesta!” Joillekin tämä vielä uppoaa, mutta
vähemmistöjen keskuudessa varmasti herää ristiriitoja siitä onko elokuva jopa
liian rasistinen. Aran aiheen ja upeiden roolisuoritusten mukanaan tuoma
koskettavuus on omaa luokkaansa.
Mielenkiintoisena odottaen jääkö Leijonasydän suomalaiseksi
klassikoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)