Pakkopullaa

Pakkopullaa

Onko niin sanottu pakkoruotsi pakkopullaa vai onko asiasta keskusteleminen sitä itseään?  

Ruotsin kielen yksinkertaisuus ja helppous meille muihin kieliin verrattuna on päivänselvää. Kuitenkin tuntuu, että ilmiselvälle asialle on annettu negatiivinen varjostus. ”Meidän on pakko opiskella pakkoruotsia.” 

 Lainaten pakollisen ruotsin puolestapuhujaa Juha Itkosta, ”Miksi itsestään selvästä vahvuudesta väännetään yhteiskunnallista ongelmaa.”

Nykypäivän lukiolaista haastatellessani kysyin mielipidettä, pitääkö hän ruotsin tunnille menoa ajanhukkana, vastaus oli selvä ei jonka kera lausahdus,  ”Ei matikan tunnille kukaan minua pakota menemään, en enää eroa miksi joku pakottaisi ruotsinkaan. Ruotsinopiskelu on itsestäänselvyys, elän kaksikielisessä maassa, niin onhan se hyvä molempia kieliä osata.” 

Suomen kaksikielisyys on ehdoton rikkaus. Maassamme on merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, joka opiskelee suomea, me opiskellemme ruotsia. Missä lienee asian epäselvyys?

Jos kyseessä olisi jonkun muun pakollisen aineen vapaaehtoistuminen, koko keskustelua pidettäisiin absurdina. 

Vaikkakin ruotsin näkyvyys on pieni, niin on se silti läsnä, niin sen kuuluu olla.

Nuoria yllytetään olemaan pitämättä ruotsista, ennen heidän ensimmäistä oppituntiaankaan. Pelkkä termi luo tämän negatiivisen painon. Pakkoruotsia ei ollut ennen kuin pakkoruotsista alettiin puhua. 

Keskustelua ruotsin vapaaehtoisuudesta olisi helpompi käydä, jos sitä käytäisiin avoimessa ilmapiirissä. Nyt ilmassa on vain jyrkkiä, puolesta tai vastaan mielipiteitä.

Toistaen itseäni, miksi vääntää kadehdittavasta rikkaudestamme, kahdesta kielestä yhdessä maassa. Toinen kielistä outo ja omamme, toinen ovet avaava Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. 

Pakkoruotsia vastaan ja kansanaloitteen takana olevien ihannekuva maastamme näyttää olevan yksikielinen, ja muista kulttuurisista vaikutteista puhdistettu, enemmistön valtaa pitävä yhteiskunta jossa vähemmistöt vain viheltävät taustalla.

 On kuitenkin virhe luulla, että pakkoruotsissa olisi kyse vähemmistön oikeuksista kun asia todellisuudessa on päinvastainen. Pakkoruotsin tuovat mahdollisuudet ovat korvaamattomia.

”Jos me suomenkieliset todella olemme sitä mieltä, ettei ruotsia tarvitse osata lainkaan, suljemme silmämme osalta isänmaatamme. Samalla käännämme selkämme muille Pohjoismaille, omankin ymmärryksemme mukaan läheisimmälle viiteryhmälle.” – Juha Itkonen

Miten nyrjäyttää nilkkansa ja päästä uutisiin

Miten nyrjäyttää nilkkansa ja päästä uutisiin

Linnanjuhlat tänä vuonna poikkeuksellisesti pidettiin Tampereella, meidän iloksemme voisi sanoa. Ikävä kyllä, tänäkään vuonna ikävyyksiltä ei vältytty. Itse asiassa, varsinkin paikallisten mieleen taisi jäädä enemmän mellakointi, kuin säkenöivät juhla-asut. Sanonta ”Julkisuus on aina hyvästä” – ei taida tässä tilanteessa päteä, elleivät paikalliset halua tulla muistetuiksi mellakoitsijoina.

6.12 klo 18.00 jälkeen Tampere-talon ja keskustan lähettyville alkoi kerääntyä massoittain ihmisiä. Nämä noin kaksisataa mielenosoittajaa olivat tulleet osoittamaan mieltään kuinka juhlat maksetaan heidän verorahoillaan ja että miten väärin kyseinen asia on.

Poliisin käyttämä väkivallan määrä mielenosoittajia vastaan on herättänyt huomiota. Tosin asianomaiset ovat varmasti mielissään. Nyt näitä nippusiteistä jääneitä ruhjeita voidaan sitten vielä hieman varttuneempina ihmetellä, ja muistella miten päästiinkään uutisiin. 

Mikä meni pieleen? Oliko kyse Linnanjuhlien kehnoista turvajärjestelyistä vai oliko kysymys vain kotikasvatuksen puutteesta?  Jälkimmäinen argumentti on ehdoton oikea vastaus.

Mellakoinnin aikaansaannos oli vain vaurioita kaupungille, ja näiden ihmispolojen nyrjähtäneitä nilkkoja ja heidän pahaa mieltään, kun jäi liian monta rikkumatonta ikkunaa. Herääkin kysymys, että miten yhden asianomaisen nuorukaisen kommentti ”Tehtiin mitä piti” liittyy asiaan mitenkään. Hänen kommenttinsa olisi erinomainen ilmaus jos heidän tavoitteenansa olisi ollut antaa kaupungille katumusiikin iloa rumpujen pärinällä. Ikävä kyllä mukanaan he toivat Tampereelle negatiivista mainetta juhlien järjestäjäkaupungin luoman hyvän julkisuuden rinnalle. Tässä tilanteessa lause, Julkisuus on aina hyvästä, ei ehkä enää pidä paikkaansa.

Mainittakoon vielä ihmispoloinen joka mainostaa jääneensä hevosen ilkeään käsittelyyn. Ehkä jälleen kotona olisi pitänyt opettaa olla seisomatta hevosen tiellä, kun tämä ohitsesi kävelee. Näin olisi säästetty sairaanhoitajat taas yhdeltä nyrjähtäneeltä nilkalta. Tosin nyt tämäkin ”ei niin lupaava” rumpalikin sai hetkensä julkisuudessa, Mies joka jäi itsenäisyyspäivän kunniaksi hevosen alle.

Leijonasydän arvostelu

Voittaako rakkaus vai periaate?

   Dome Karukosken uusin, ja tähän mennessä ehdottomasti parhain elokuva, Leijonasydän, kertoo pohjimmiltaan herkästä, uusnatsiporukan johtohahmosta. Uusnatsismin lumoava Teppo ajautuu ristiriitoihin rakastuttuaan.  Miten suhtautua uuden avovaimon tummaihoiseen poikaan, ja miten poika suhtautuu uusnatsi isäpuoleensa ja tämän samaa aatetta vielä voimakkaammin kannattavaan veljeen?  Leijonasydän kertoo suvaitsevuudesta, mutta ennen kaikkea sen teema sisältyy elokuvan päähenkilön, Tepon ilmaisemaan lauseeseen. ”Se mitä mä olen ja kannatan tiivistyy yhteen asiaan, ja se on kunnia.”

    Elokuvan päähenkilöä, työtöntä ja rikostaustaista sossupummia, Teppoa näyttelevä Peter Franzen loistaa ennen kuulumattomasti roolissaan. Ilman Franzenia Leijonasydän ei yksinkertaisesti toimisi näin hyvin. Unohtamatta kuitenkaan Jasper Pääkkösen taidonnäyttöä Tepon veljenä, joka jälleen vie näyttelijänlahjansa uudelle asteelle. Ikävä kyllä Tepon avovaimoa näyttelevän Laura Birnin roolisuoritus ei jää mieleenpainuvaksi.

    Leijonasydämessä kukoistava suomen natsimenneisyys on vaiettu aihe, ja syystäkin. Elokuvassa kuulijan korvaa kirpaisee useasti uusnatsiporukan käyttämä lause, ”Valkoisen Suomen puolesta!”  Joillekin tämä vielä uppoaa, mutta vähemmistöjen keskuudessa varmasti herää ristiriitoja siitä onko elokuva jopa liian rasistinen. Aran aiheen ja upeiden roolisuoritusten mukanaan tuoma koskettavuus on omaa luokkaansa. 

Mielenkiintoisena odottaen jääkö Leijonasydän suomalaiseksi klassikoksi.